saamaton vatipää

SANKARI

Jokainen on oman elämänsä sankari. Paitsi minä. Minä olen aina ollut oman elämäni sivuhenkilö, eikä sitä ole hankala huomata.

Se alkoi varmaan jo syntymästä asti. Äiti joi suruunsa, isää en kai ikinä tavannutkaan. Ja jos tapasinkin, en muista. Kirjeitä hän lähetti, äidille lähinnä. Kerran kysyin äidiltä, oliko hän ikinä edes kertonut isälle minusta – vastausta ei tullut, vain pullonpohjan kautta sepitettyjä loruja pellavapäisestä pojanklopista, kenestä äidillä oli lompakossaan vain yksittäinen kuva. Minua kuvottaa, kuinka yksityiskohtaisesti se on piirtynyt muistiini ja tuijottaa minua lasisella katseellaan takaisin joka kerta, kun vilkaisen yhtäkään heijastavaa pintaa.

Äidin jätin likoamaan omaan törkyynsä liian varhain, olisin nyt sentään pysynyt hänen rinnallaan loppuun asti, kun ei siinä edes kauan kestänyt. Syyttäisin itseäni, jos olisin sellainen ihminen. Parempi, omatunnon omaava. Minunlaisillani ei ole varaa sellaisiin etuoikeuksiin. Kasvoin kiinni tähän elämään, vaihtoehtoja ei ollut. En edes elä – minä selviydyn. Olen aina vain selviytynyt, nippa nappa, ei ensimmäisenä eikä viimeisenä, aina jonkun muun varjossa. Kun minua ei huomattu, huusin niin kovaa että kuulisivat edes jotain, vaikkeivät osaisi paikallistaa huutajaa – niin sain ääneni kuuluvaksi.

”Olen parempi kuin kukaan täällä!” karjuin niin että kurkkuun koski. ”Kaikki niin sanovat, mutta minä oikeasti olen niin hyvä kuin kaikki väittävät olevansa!” Pakko valehdella itselleenkin kun kerran valehtelee jo koko muulle maailmalle. Se on yllättävän helppoa: huutaa vain niin kovaa ettei kuule edes omaa ajatuksenjuoksuaan, saati järjen ääntä.

”Tapat itsesi tuolla.”

Näytänkö siltä, että välittäisin? Niin minä lopulta sain edes vähän tunnustusta työstäni. Tein asioita, joita kaikki muut olivat liian pelkureita tekemään. Minut alettiin tuntea sinä pähkähulluna, joka tekisi mitä tahansa, kunhan maksettaisiin tarpeeksi. Kehoni oli valuuttaa, vereni lisätienestiä. Se kiehui jo pelkästä vuotamisen ajatuksesta. Väkivalta koukutti ja kipu oli kuin huumetta. Kuin vanhana, kaltoin kohtelevana rakastajana se palasi aina luokseni ja auttoi minua kommunikoimaan ihmisten kanssa kielellä jota kaikki puhuvat. Tuntui hyvältä ymmärtää, ja tulla ymmärretyksi – ei niin tyydyttävä tunne voi tappaa tai edes satuttaa arpista ihoa syvemmälle. Elämässä on turha katua mitään, sitä virhettä en ole ikinä tehnyt enkä vastaisuudessakaan tee.

En siis kadu sitäkään, että halusin muutosta. Kun löytää vielä kolme viikkoa myöhemmin lasinsiruja perseestään, ja lukee samalla motellin vessan peilin kautta omaan ihoon kirjoitetut tarinat jonkun muun ”sankariteoista”, sitä vain katsoo itseään kuvottavan sinisiin silmiin rehellisesti ja toteaa:

”Mitä minä teen itselleni?”

Selviytyminen sikseen. Olen selviytynyt pahemmastakin kuin siitä, että voisi kerrankin yrittää, ihan tosissaan. Ei minusta sankaria saa tekemälläkään, saati hyvää ihmistä, synnitöntä – mutta minä sentään tiedän mitä teen, ja teen sen leuka pystyssä, nenä siellä missä se ei saisi olla ja keskisormi ojossa kaikille, jotka sanovat etten muka voi. Minun elämäni, ei teidän, teen sillä mitä itse lystään, enkä kadu yhtäkään ajattelematonta hetken huumaavaa päätöstä. Itsetuhoisuuden romantisointi lukee ensimmäisenä ansioluettelossani. Minulla ei ole mitään menetettävää, en ole kiintynyt kehenkään tai mihinkään. Yrittäminen ei maksa minulle mitään, eivätkä asiat voi enää pahentua entisestään.

…

”Tyttö oli piiloutunut vaatekaapin perälle”, poliisi kertoo, ja välttää katsomasta suoraan silmiin enkä minä suostu istumaan omassa kodissani. ”Naapurusto on levoton, ei ole mikään erikoinen tilanne ole.”

On se minulle, helvetti soikoon. Pieni, pellavapäinen otus tarrautuu tahmatassuillaan kiinni housunlahkeeseeni kuin iilimato, eikä päästä irti ensimmäiseen kolmeen päivään.

”Sosiaalityöntekijät saadaan tutkimaan tapausta aikaisintaan kolmen viikon päästä. Ehkä neljän.”

En minä edes tiennyt, että minulla oli veli ja veljellä vielä jälkikasvua. En edes käytä oikeaa nimeäni, miten minut muka löydettiin – ja kuka nyt täysin järjissään kuvittelee että minusta, minusta, olisi huoltajaksi tuollaiselle rääpäleelle? Nyt pienessä asunnossani on kaksi peilikuvaa, toinen piilossa keittiön pöydän alla aina kun erehdyn edes vilkaisemaan sinnepäinkään. Luvattu kolme viikkoa venyy tosiaan neljäksi, kuudeksi. Kahden kuukauden jälkeen olen varma, että pieni, mykkä piruparka on jätetty minun rosoisiin käsiini tarkoituksella, ettei tärkeiden rouvien vain tarvitsisi tulla tänne laitakaupungin puolelle ihmisiä auttamaan. Paljon otus ei syö, tai ei suostu – en minä jaksa ikuisuuksiin suostutellakaan. Ei rehellisestä työstä sitä paitsi edes niin paljon ansaitse, että olisi varaakaan mihinkään parempaan ruokaan tai elintasoon. Tilanne tuntuu toivottamalta, ja itken ensimmäistä kertaa vuosiin. Viimeksi humaltuneena kivun julmasta syleilystä. Ikävöin sitä, ja alan harkita tulevaisuuttani – mutta se ei ole enää yksin minun.

”Sinä pilasit elämäni”, kuiskaan vastaukseksi pienille käsille, jotka painautuvat olkisiin hiuksiini, kaivaten läheisyyttä yön pikkutunneilla. Valehtelen jälleen, jos se vaikka uskoisikin minua. En ole edes varma, ymmärtääkö rääpäle sanaakaan mitä sille sanon, sillä vastausta ei kuulu, niin kuin tavallista. Sen sijaan tunnen pehmeiden sormien lähtevän matkalle paljaalle selälleni, jossa ne kulkevat minulle tuttuja, uurteisia polkuja. Se jää ihmettelemään yhtä, joka on lähes spiraalinmuotoinen, pieni pirulainen – pidän siitä itsekin.

”Se onkin erikoinen kaveri”, mutisen itsekseni ja hymähdän muistolle. Kuunnelkoot rääpäle, jos se haluaa. ”Se tuli tulesta ja kivestä, kovilla käsillä raapustettuna. Syntyi rumana ja rumana on pysynyt – niin kuin minäkin.”

”Et sinä ole ruma.”

Katson ensimmäistä kertaa pientä peilikuvaa takaisin samalla intensiivisyydellä kuin se on minua tutkinut läpi syksyn. Se tunnistaa minut, näkee minut sellaisena kuin olen. Me olemme samasta puusta veistettyjä, minä ja rääpäle, maailman hylkäämiä jo kohdusta tullessamme. Pellavapäiset, sinisilmäiset, oman elämänsä sivuhenkilöt.

”Sinä olet sankari”, se kuiskaa minulle hennolle olemukselleen sopimattomalla uhmakkuudella ja antaa anteeksi kovat käteni ja että itken karheat hiukset märiksi kyynelistäni sen päätä vasten. Kaksi päivää myöhemmin, pystyn vihdoin itse pyytämään anteeksi aiempia valheitani. Se ei vastaa, mutta hymyilee ensimmäistä kertaa minulle, ja minä sille. Maailma ei vieläkään hymyile kummallekaan meistä, mutta se ei tässä pienessä, yhteisymmärryksen hetkessä haittaa.

Rakkaus on vaarallinen ja vieras sana, mutta kun rääpäle juoksee kiinni housunlahkeeseeni ilkeä haava poskessaan eräänä talvi-iltana, halu tehdä mitä tahansa sen parantamiseksi ottaa minusta vallan. Oma lapsuuteni palaa kummittelemaan tällaisina outoina kypsyyden hetkinä, kun ymmärrän omaa äitiäni hieman paremmin vuosia liian myöhään. Katua ei saa, mutta oppia voi. Äiti lähetti minut itse rääpäleenä ollessani hakemaan kaupasta tupakkaa, pisti vitosen setelin kouraan. Palasin itkuisena takaisin, setelittömänä ja ilman tupakkaa. Äiti ei lyönyt, ei suuttunut – antoi sen sijaan yöpöydän laatikosta, pellavapäisen pojanklopin kuvan vierestä metallisena kiiltävän nyrkkiraudan ja totesi: ”Ei enää ensi kerralla, vai mitä?” Kerron tarinan polvillani rääpäleelle samalla, kun puhdistan haavan ja pistän hellästi laastarin sen päälle. Se nyökkää ymmärtämisen merkiksi ja puristaa pienillä sormillaan liian isoa nyrkkirautaa päättäväisenä. Ei se sillä mitään vielä tee, mutta se tuo outoa turvallisuuden tunnetta, minä muistan. Ehkä parin vuoden päästä se onkin tarpeeksi iso lyömään takaisin – minä pidän huolta, että se myös osaa. Olisihan se hienoa jos rääpäleen ei tarvitsisi, mutta minä tiedän paremmin – ja niin tietää sekin. Se on niin fiksu, paljon fiksumpi kuin minä sen ikäisenä. Opetan sille vielä pari maitohampaille sopimatonta uhkausta samalla kun pyyhkäisen kyyneleen sen punaisesta silmäkulmasta, ja se nauraa heleästi.

Siinä hetkessä ymmärrän, että haluan tuon naurun olevan viimeinen ääni, jonka kuulen ennen kuolemista. Tunne on huumaavampi kuin yhdenkään arven tarina selässäni. Puoli vuotta siitä, kun pikku peilikuvani käänsi elämäni päälaelleen, kipu on enää vain etäinen varjo takaraivossani, eikä viettele minua yöhön – minun on parempi tässä. Hymy pienillä huulilla ja elämänilon kimallus sinisissä silmissä kertoo, että näin on hyvä. Minä haluan että näin on hyvä, enemmän kuin mitään muuta.

…

”Ajattele nyt hänen parastaan!”

Huudan kurkkuni kipeäksi ihan niin kuin nuoruuden huumassa, mutta kovemmalla palolla kuin koskaan. Vereni kiehuu jälleen, muttei vuoda enää muuta kuin sisäisesti. Pienet kädet hamuavat takaisin syliini äänten ja liikkeen sekamelskassa, punaisten ja sinisten valojen sokaistessa silmäni hyisen yön pimeyttä vasten. Minulle huudetaan ja minuun tartutaan kiinni, heitellään pitkiä sanahirviöitä suuntaan toiseen, käsketään rauhoittumaan. En kuuntele, enkä räpytä silmiäni kertaakaan, etten vain hukkaisi peilikuvaani kasvottomaan ihmisrykelmään, mutta suolaiset kyyneleeni sumentavat näkökenttäni joka tapauksessa.

Mikseivät ne tulleet kuukauden jälkeen niin kuin lupasivat? Miksi vasta nyt? Miksi, miksi juuri minä, miksi me?! He eivät ymmärrä, he eivät tiedä mitä tekevät – hehän eivät tajua tilanteesta mitään! Haluan raivota maailmalle, vaatia, kiskoa, purra, lyödä, halvaannuttaa joka ikisen joka sanoo minulle vastaan eikä käsitä –

Kuva maalautuu silmieni eteen yhtä todellisena kuin jo lähes unohdetut arvet ihollani. Näen pellavapäisen, sinisilmäisen maailman hylkäämän ihmisraunion huutamassa kuin minä nyt: yksin, hylättynä, tutun kivun tunkeutuessa sisään jälleen avatuista haavoista. Viranomaiset hämmentyvät, kun en enää taistele vastaan. Lasittunein katsein lausun anteeksipyynnön liian hiljaa, liian myöhään – hän on poissa.

”Tuon ikäinen unohtaa helposti”, veistä väännetään ammottavassa haavassa rintakehässäni. ”Parempi näin kaikille, eikö niin?”

En ole ikinä ollut, enkä tule ikinä olemaan oman elämäni sankari, mutta olin valmis olemaan hänen, jos vain sitten hetken – niin kuin hän oli minun.

 …

Kategoria: päivis.
Tagit: joulukalenteri 2k15